Tässä ajassa ja maailmassa kilpailu ja kilpailullisuus ovat ihailtuja. Viimeiseen saakka yrittäminen on hyveellistä ja osoitus todellisesta sitoutumisesta yhteisöön sekä yleisestä luonteenlujuudesta. Yritysmaailman retoriikka on täynnä kehotuksia väkevään punnertamiseen, vaikka todelliset mahdollisuudet voittoon ovat olemattomat. Ajatuskin luovuttamisesta on halveksittu ja tuomittu selkärangattomaksi luuseriudeksi. Näitä periksiantamattomuuden ylistyksiä siivitetään hölmöillä meemeillä, joissa joku hakkaa päätään toistuvasti mahdottomuuden ikihonkaan. Kolmas kerta ei todellakaan aina sano totuutta eikä ahkeruus aina voitakaan kovaa onnea.

Kun yritys siirtää tuotantonsa halpamaihin (eli luovuttaa) onkin kyse strategisesta neroudesta. Kun johtaja ilmoittaa siirtyvänsä ”uusien haasteiden pariin” rakennetaan kuvaa rohkeudesta, vaikka kyse on aivan jostain muusta. Kun irtisanotaan, ei luovuteta, vaan ennakoidaan. Kun toimintoja myydään pois, ollaan ajan hermolla. Ja niin edelleen. Todellisuudessa on kovin usein kyse luovuttamisesta, josta ei vain tohdita puhua. Tällainen häpeilevä suhtautuminen on mielestäni outoa.

Kilpailussa ei saa luovuttaa. Itselläni ei tutkitusti ole vahva kilpailuvietti. Suhtaudun epäillen ihmisiin, joilla on. Olen näet nähnyt, miten vääristynyt kilpailullisuus on johtanut voittamisen vaatimuksen äärillistymiseen, joka puolestaan on johtanut dopingiin – voittamiseen keinoja kaihtamatta. Se on surullista, turhauttavaa ja pelottavaakin.

Luovuttaminen on hienoa. Se on mahdollisuus suuntautua uudelleen ja hengittää vapaammin. Irrottaa ote pukukoppijohtamisen pahimmista kliseistä ja hokemien pinnallisuudesta. Antaa periksi oikealla hetkellä ja oikeissa asioissa, jotta jää voimaa sellaiseen, jota ei ole vielä edes pystynyt näkemään. Vapautua uutta varten. Suunnata energiaa ja olla rohkea. Tehdä tietoinen valinta luovuttamisesta ja nimittää sitä sen oikealla nimellä. Eikä se ole kaukana anteeksiannosta. Itselle. Ilman häpeää.