Törmäsin jokin aika sitten LinkedIn:ssä loistavaan keskusteluun. Eräs kirjoittaja sai aikaan mahtavan pöhinän pohtimalla vanhaa slogania ”esihenkilön tehtävä on tehdä itsensä tarpeettomaksi”. Hän heitti alkuun ilmoille ajatuksen, josko esihenkilö saakin palkkioksi kenkää sen jälkeen, kun hänen oma esihenkilönsä huomaa homman toimivan varsin hyvin ilman häntä. Tämä herätti minut pohtimaan esihenkilön roolia ja sen muuttunutta merkitystä modernissa organisaatiossa.

Vanhassa ajattelussa organisaatio tai tiimi oli pulassa, jos esihenkilö ei ollut koko ajan paikalla tai ainakin tavoitettavissa. Tällöin johtaminen ehkä perustuikin kontrolliin ja ylivertaiseen osaamiseen, ja sitä kautta taas esihenkilön korvaamattomuuteen. Tällaisesta ajattelutavasta kumpuaa se sankarijohtamisen malli, jossa esihenkilö ei pidä lomia, on puhelinpäivystyksessä vuoden jokaisena päivänä 24/7 ja tulee töihin vaikka pää kainalossa ja juuri leikattu napanuora toisessa. Itse aiheutettu korvaamattomuus johti itseään toteuttavaan kierteeseen. Sankarilliseen, esimerkilliseen esihenkilötyöhön, eikö vain?

Tämä tapa ei enää toimi – onneksi. Tänä päivänä organisaation kellotaajuus ei enää salli, että kaikki ratkaisut täytyy tulla kysymään tai vähintään hyväksyttämään esihenkilöllä.

Myös ihmisten odotukset omista vaikuttamismahdollisuuksista ja oman työnsä omistajuudesta ovat lisääntyneet. Fiksun, itseohjautuvan työntekijän, on vaikea motivoitua mikromanagerin johdettavana. Sen sijaan hän haluaa itse pidellä ohjaksia omassa työssään.

Oleellista on myös pohtia, kuka sitten kehittää tiimiä ja sen toimintaa, jos esihenkilö juoksee koko ajan sammuttelemassa tulipaloja? Hän kun sattuu olemaan se ainoa, jolla on lupa pidellä sammutusletkua. Jos esihenkilö ravaa koko ajan detaljien perässä, kuka katsoo asiaa laajemmasta perspektiivistä? Kuka luo huomista menestystä, jos esihenkilö vaan sinnikkäästi pitää sormea päivittäisten rutiinien vesilasissa?

Johtaja on parhaiten palkkansa ansainnut silloin, kun hänen aikansa ei kulu arjen toistuvien toimintojen pyörityksessä, vaan hän keskittää aikansa itseohjautuvan joukkueensa sparraamiseen ja menestyksekkäämmän huomisen rakentamiseen. Modernin esihenkilön tulee ymmärtää ja viitoittaa oikea suunta omalle tiimilleen niin, että ihmiset osaavat ja haluavat edetä sitä kohti itsenäisesti, samalla itsekin uutta raivaten. Itseohjautuvuus ei siis vähennä esihenkilön töitä, vaan auttaa häntä hellittämään arjen ohjaksista ja siirtämään fokuksensa tiimin ja organisaation kokonaisvaltaisempaan kehittämiseen.

Alussa esille nostamani keskustelu kääntyi muuten lopulta aika nopeasti konsensukseen siitä, että kyseistä esihenkilöä viedään ennemmin tai myöhemmin vaativampiin tehtäviin taas kerran tekemään itseään tarpeettomaksi.