Kivaa vai kovaa? Läheltä vai kaukaa? Autoritäärisesti vai itseohjautuvasti? Siitä, miten modernissa yhteiskunnassa ja erilaisissa työyhteisöissä tulisi johtaa, käydään juuri nyt mielenkiintoista ja hyvin ajankohtaista keskustelua.

Keskisuomalaisen päätoimittaja Pekka Mervola otti pääkirjoituksessaan ”Eikö opettaja saisi olla opettaja?”  29. marraskuuta kantaa opettajien pukeutumiseen. Päätoimittajan mukaan bändipaidat eivät sovi yhteen opettajien auktoriteettiaseman kanssa. Opettajissa kannanotto kirvoitti vahvan vastareaktion. Pääkirjoitusta seuraavana päivänä opettajien pukeutuminen ympäri Suomen oli hyvinkin bändipaitapainotteinen, vastalauseena Mervolan ulostulolle. Opettajien viesti oli selkeä: ”Opettajien mielestä vaatteilla ei ole mitään tekemistä opettamisen kanssa. Auktoriteetti ymmärretään väärin, jos se tulee ulkoisista tekijöistä.”

Mervolan pääkirjoitusta aikaisemmin, sunnuntaina 25. marraskuuta Helsingin Sanomat julkaisi artikkelin ”Kivan kyseenalaistaja”. Artikkelin päähenkilönä toimiva organisaatiopsykologi Pekka Järvinen ei innostu huippufiiliksen ja kaverimeiningin hehkuttamisesta. ”Jos positiivista tunnelmaa korostetaan ylenpalttisesti, ollaan hakoteillä”, hän sanoo. Helsingin Sanomien artikkeli herätti paljon keskustelua työyhteisöissä ja sosiaalisessa mediassa.

Perjantaina 30. marraskuuta Ylen ajankohtaisohjelma Sannikka & Ukkola nosti aiheen uudelleen keskusteluun otsikolla ”Ovatko nykypomot totaalisia vässyköitä?”. Aiheesta keskustelivat organisaatiopsykologi Pekka Järvinen ja Vincitin toimitusjohtaja Mikko Kuitunen. Ohjelmassa keskusteltiin mm. esihenkilön ja alaisen Facebook kaverisuhteesta. Katsojat saivat kuulla kaksi hyvin erilaista näkemystä: Kuitunen suhtautui asiaan selkeän myönteisesti ja Järvinen oli täysin päinvastaista mieltä. Keskustelu kulminoitui lopulta hyvin olennaiseen kysymykseen: ”Saako johtaja, esihenkilö tai ylipäätään auktoriteetti päästää alaisensa liian lähelle vai tuleeko hänen vetää tietoinen raja väliin?” Päätoimittaja Mervolan ja organisaatiopsykologi Järvisen mielestä vallitseva kehitys johtaa roolien sekoittumiseen ja näivettää auktoriteetin aseman, jolla taas on korjaamattomat seuraukset.

Täysin vastaavaa keskustelua on yhtä lailla käyty jo pitkään myös urheiluvalmentamisen piireissä. Muutama viikko taaksepäin lööpeissä oli hyvin vahvasti Voimisteluliitto ja joukkuevoimistelun huippuvalmentajan kyseenalaiset metodit, joista ns. kiva oli hyvinkin kaukana. Mikä sitten on lopulta oikea vastaus kysymyksiin ”läheltä vai kaukaa?” tai ”kivaa vai kovaa?”. Onko ylipäätään oikeaa vastausta? Itse olen ollut tämän kysymyksen äärellä pitkään, kohta 30 vuotta, niin johtajana kuin valmennuskonsulttina. Kysymys on lähtökohtaisesti hyvin monitahoinen ja oikean näkökulman valitseminen oikean vastauksen saamiseksi on hyvin haasteellista. Auktoriteetin merkitys ei ole ajansaatossa muuttunut, mutta sen muoto ja käyttö ovat muuttuneet hyvinkin paljon. Asemavallasta käsin toimiminen voi edelleen ylläpitää auktoriteettia, mutta saako sillä enää parhaita tai edes parempia tuloksia? Ei saa.

Pekka Järvisellä on edellä mainitun kritiikin lisäksi myös hyvin olennaisia näkökulmia niihin tekijöihin, jotka lopulta ovat ratkaisevia: vaikka on kivaa, niin kestetään välillä vähän kovempaakin otetta. Lisäksi esihenkilö voi olla hyvinkin lähellä, mutta edelleen kiistaton auktoriteetti, joka keskustelee ja kommunikoi. Nostaisin Järvisen näkökulmista kuitenkin kaikkein olennaisimmaksi tekijäksi ammatillisen käyttäytymisen. Ammattimaisuus on se tekijä, jota tarvitaan aina, kun vaatimustaso on korkea ja tekijät eivät ole vain auktoriteetin alaisia objekteja. Ammattimaisuus edellyttää jokaiselta tekijältä syvää ymmärrystä työstä ja sen syy-seuraussuhteista, mutta myös rooleista, vastuista ja itseohjautuvuudesta. Ihmisten välinen yhteistyö on sekin lopulta ammattimaisuuskysymys, ennemmin kuin luontainen ominaisuus tai tapa.

Jääkiekko toimikoon lopuksi hyvänä esimerkkinä. Auktoriteettien aika on ohi. Vaihtoaitioissa ei enää huuda naama punaisena Summaset tai Jortikat. Jääkiekossa on ollut pitkään vallalla valmentamisen paradigmatason muutos, jossa huolimatta joukkuelajin luonteesta, ihminen ja yksilö ovat keskiössä. Kun vertaa nykyistä liigavalmentajakaartia vaikkapa kymmenen vuoden takaiseen, on ero dramaattinen. Ammattikiekkoilijan elämä on lisäksi sekä kivaa, että kovaa. Se missä suhteessa, riippuu tietysti tuloksista. Itseohjautuvat pelaajat ja eri viisikot toimivat erilaisissa rooleissa, mutta toteuttavat kurinalaisesti sovittua pelitapaa pelaten toinen toisiaan paremmiksi. Valmentajat ovat nykymallissa hyvin lähellä pelaajia: he keskustelevat ja kuuntelevat, mutta tekevät silti edelleen isot päätökset. Itse pelitilanteessa vastuu on pelaajilla. Keskeinen tekijä nykyjääkiekossa onkin se, että toimintakulttuuri on hyvin kurinalainen. Johtamisen ja auktoriteetin näkökulmasta yhtälössä ei ole ristiriitoja, koska pelaajien ammattimaisuus on korkea.

Ihmisten kypsyys ja kulttuurin ammattimaisuus ovat mielestäni ne ratkaisevat tekijät käsiteltäessä edellä mainittuja kysymyksiä, ainakin työelämässä. Molemmat ovat johdettavia asioita ja modernissa johtamisessa keskeisiä, mutta myös tiiviisti toisiinsa syy-seuraussuhteessa olevia näkökulmia. Kulttuuri lopulta ratkaisee, painottuuko johtaminen manageroinnin sijasta selkeämmin leadershippiin, mutta kulttuuri ei voi nousta ihmisten kypsyyttä korkeammalle. Siihen kysymykseen, näivettääkö bändipaita opettajan uskottavuuden ja auktoriteetin on lopulta sama vastaus kuin edellä: riippuu bändistä.