Vuosikymmenten kokemus työelämässä, sekä johtajana että johdettavana, on kirkastanut yhden havainnon ja oivalluksen ylitse muiden: johtaminen edellyttää totuuden kohtaamista, ymmärtämistä ja hyväksymistä. Ainakin hyvä johtaminen.

Totuus on terminä ja käsitteenä laajasti ymmärrettävissä sekä usein kunkin yksilön omista tulkinnoista riippuvainen. Tulkinnoista tulee ajan myötä mielipiteitä ja uskomuksia. Meillä kaikilla on oma totuutemme. Työyhteisössä tämä voi olla kohtalokasta. Yksilöt pyrkivät yhdessä kohti päämäärää kukin oman käsityksensä (totuutensa) voimalla. Millainen olisi tiimi tai yhteisö, joka jakaa saman totuuden ymmärtäen ja hyväksyen? Uskon, että voittamaton.

Aluksi on kuitenkin tehtävä kovasti töitä. Kokemus on osoittanut, että yksi suuri haaste kehityshankkeiden onnistumisessa on (yhteisen) rehellisyyden puute. Sellaisen rehellisyyden, jossa tunnustetaan avoimesti vaietut, mutta kaikkien tunnistamat tosiasiat. Esimerkiksi tilanteessa, jossa johtaja itse on ongelma, este tai pelote, ei tapahdu kehitystä. Kehityshanke saattaa kyllä synnyttää pikavoittoja, mutta harvoin mitään pysyvää. Samoin käy, jos tiimissä on vaiettuja kuulopuheisiin tai kateuteen pohjautuvia tunnesolmuja ihmisten välillä. Törkeän epärealistisesta toiminnan tai ympäristön tilannekuvasta puhumattakaan. Usko ja toivo kun eivät ole strategioita. Tällöin on aika kohtimenevälle rehellisyydelle ja dialogiselle keskustelulle, jossa ei sekoiteta faktoja, mielipiteitä ja uskomuksia.

Voiko tällaista valmentaa? Mielestäni voi. Sen sijaan, että hymistellään ja haparoidaan hedelmättömän debatin hetteikössä viisastelevan kiusaamisen kulttuurissa, käsitelläänkin asioita kunnioittavan suorapuheisuuden hengessä tavoitteena konsensus totuudesta. Tabut esiin, uskomukset luupin alle, mielipiteet miettimiseksi sekä ajattelun heikkoudet havaittaviksi. Aitoa pyrkimystä hyvään tai ainakin parempaan sekä systeemiseen ymmärrykseen – tätä kaikkea on totuusjohtaminen ja sen valmentaminen.